keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Norja 2021, osa 2: Røros ja kuinka eksyä vuoristoon

 

Stiklestadista kohti Rørosia

Ei ollut oikeastaan minkäänlaista käsitystä reitin profiilista, mutta kun "Helvetistä" (Hell)  kääntyy sisämaahan päin, tie alkaa nousta vaivihkaa. Hell tosin lukijan suureksi yllätykseksi ei ole englantia vaan norjaa - nykynorjaksi se tarkoittaa onnea, muinaisnorjaksi (hellir) kalliota, onkaloa ja Hell-jumalaa. God from Hell? 

Ensin reitti kulkee laaksossa jokea seuraillen, koskia ja putouksia ihastellen, nousten vähitellen muutamien satojen metrien korkeuteen ja yks kaks ollaan taas yli kilometrin korkeudessa. Sitten vähän laskeudutaan ylängöllä ja ollaan vuoristojärvien ihanuudessa.


Kaikki julkaistut osat:

 Näin PITI ajaa, mutta...



Oletko varma, että haluat mennä kuuntelemaan bluesia...?





Dolly saattoi mennä tämän mutkan hiukan nopeusrajoituksia tulkiten...











Røros


Rørosissa et ole käynyt - vaikka kyllä kannattaisi. Tai jos olet siellä käynyt, tiedät, että kannatti. Aika monella siihen olisi ollut tilaisuus, sillä paikka on ollut asuttu jo 7000 vuoden ajan ja maata viljelty yli tuhat vuotta. Tosin musta surma autioitti käytännössä koko paikan 1300-luvulla, eli hyvä ettet silloin käynyt siellä. Tai missään. 

Røros on vanha kaivoskaupunki ja yksi koko Euroopan vanhimmista puukaupungeista. Tiedättekö, mikä on suurin ero Suomeen? No ette tiedä, kysymys olikin lähinnä retorinen. Norjassa nimittäin Rørosin rakennuksia listattiin suojeltaviksi jo 1920-luvulla, kun Norjassa tuli voimaan ensimmäinen vanhojen rakennusten suojelulaki. Monia rakennuksia entisöitiin vanhaan tyyliin. Suomessa alettiin silloin vasta pikkuhiljaa päästä vauhtiin kaiken vanhan tuhoamisessa, ja huippuvauhdit saavutettiin joskus 1960-70 -lukujen kieppeissä.

Toisin kuin lähes kaikkialla Norjassa, edes saksalaiset matut eivät 1940-luvulla lähtiessään maasta juhlineet poistumistaan polttamalla kaupunkia juhlakokkona - he sääntöihmisinä ilmeisesti noudattivat mainittua vanhojen rakennusten suojelulakia. Rørosissa vastarintakin säilyi voimakkaimpana koko sodan ajan ja toisaalta kuten tiedetään, germaanit eivät toisen maailmansodan aikoina oikein viihtyneet kylmissä paikoissa.

Kuten meidän Raumamme, niin Røros on myös Unescon suojelukohde. Erona Raumaan kuitenkin on, että koko kaupunki on tämä puukeskusta, sen ympärillä on lähinnä pientaloja. Rauman kanssa yhteistä on myös ihan oma murre, josta muut eivät paljon selkoa saa. Rørosin murteen taustalla ovat aikanaan olleet lukuisat ulkomaalaiset kaivostyöntekijät.

Koko kaupunki rakennettiin aikanaan uusiksi, koska ruotsalaiset tuhosivat tämän melko nopeasti kasvaneen kaupungin 1679 - lähinnä siksi, että olivat jostain syystä aika kettuuntuneet siitä, että tanskalais-norjalaiset olivat muutamaa vuotta aiemmin aloittaneet Ruotsia vastaan vuosia kestäneen Skoonen sodan, jonka lopputulos oli, että mikään ei muuttunut, mutta tuhansia sotilaita sentään saatiin hengiltä - ja Røros tuhottua sodan viimeisenä vuotena. Niihin aikoihin siellä ei kyllä ollut kovin paljon tuhottavaa, koska asukkaita oli vielä melko vähän, vaikka kaivostoiminta oli aloitettu joitakin vuosikymmeniä aiemmin - sitä ennen siellä oli todella vähän asukkaita. Kaivostoiminta jatkuikin kohtuulliset 333 vuotta, kunnes alettiin laskea kvartaaleja ja firma kumoon. 

Nimi tulee paikalla olleesta Rørosgård-maatilasta, joka puolestaan sai nimensä Røa-joesta, ja koko nimi Røros on itse asiassa "Røajoen suu". Sen sijaan joen nimen alkuperästä ei ole enää tietoa eli tämä oli jokseenkin turha nimiselostus. 

Nykyinen kivikirkko saatiin pystyyn 1784 ja niin pystyssä se on, että on vaikea ottaa maisemakuvaa Rørosista, jossa kirkko ei sojottaisi pystyssä kuin... kuin kirkko torneineen. Ja miksei se näkyisi, koska se on koko Norjan viidenneksi suurin kirkko. Tällaisessa pikkukylässä! Røros kirke tunnetaan myös nimellä Bergstadens Ziir.

Rørosin kunta on vuoristossa ylängöllä, alinkin kohta on yli 600 metriä korkealla. Tästä päästään siihen olennaisimpaan. Tykkäät vanhoista kaupungeista tai et, niin motoristina tykkäät sinne menevistä teistä! Tietenkään vuoristo ei ole helteisintä seutua, mutta toisaalta siellä sataa vähän. Itse asiassa Rørosissa on mitattu Etelä-Norjan kylmyysennätys, -50,4 °C eräänä tammikuisena päivänä. Ylipäätään Røros on Norjan kylmimpiä paikkoja. Tosin aika harva motoristi varmaankaan edes suunnittelee menevänsä sinne tammikuussa. Ja miksi menisikään, koska vasta helmikuussa siellä on kuuluisat markkinat (vaikka ette niistä ole ikinä kuulleetkaan - ne ovat kuuluisat vain niille, jotka niistä ovat kuulleet) nimeltään Rørosmartnan. Silloin ei nimittäin koskaan ole pakkasta yli 50 astetta ja ulkona viihtyy hyvin! Kesällä sinne kuitenkin voi yleensä ajaa ilman että kardaani tai ketjut jäätyvät jumiin. 

Nykyään kaupungin pääelinkeinot ovat matkailu ja poronhoito. Poronhoito on toiminut elinkeinona siellä jo tuhat vuotta, matkailu puolestaan alkoi toimia, kun ymmärrettiin suojella se kaikki vanha. Viiden ja puolen tuhannen asukkaan minikaupungissa käy vuosittain miljoona matkailijaa - pelkästään ne mainitut markkinatkin vetävät 75 000 vierasta kylään. Rørosissa on myös rautatieasema ja lentokenttä, joista molemmista on suora yhteys Osloon. Suomessa Helsingin lyhytnäköiset päättäjät eivät ymmärrä säilyttää edes lentoasemaansa vaan aikovat tuhota Malmin lentokentän luontoalueineen. Sitä, minkä jokaisen norjalaisen pikkukaupunginkin päättäjät ymmärtävät, ei ymmärretä Helsingissä. Toisaalta Norjassa ei kukaan myöskään esitä kaikkien mäkien tasoittamista, toisin kuin Helsingissä on esitetty. Norjassa toki mäkien tasoittamiseen menisi tovi.



Kirkko sisältä. Saatoitte kyllä arvata asian ilman kuvatekstiäkin.









Kuinka eksyä Norjan vuoristoon

Eksymisessä on tärkeintä, että ajaa harhaan. Jos esimerkiksi navigaattori käskee ajaa tietä 3 ja itse huomaa, että vieressä menee pienempi tie 30, niin kannattaa valita se ja unohtaa tyystin navigaattorin ohjeet. Olennaista on, ettei kuitenkaan tarkista mihin se valittu tie menee, koska muuten huomaisi, että ajetaan väärään suuntaan. Kurssi kannattaa tarkistaa vasta joskus sadan kilometrin päästä, kun navi näyttää seonneen ja käskee tekemään ihan outoja käännöksiä.

Sinisellä suunniteltu reitti, punaisella toteutunut...
Tässä vaiheessa kannattaa katsoa suorin tie kohteeseen, koska kello on jo aika paljon. Suoria teitä ei Norjassa juurikaan ole. Joudutaan siis katsomaan jokin muu vaihtoehto. Näin päätyy herkästi hyvin jännille vuoristoteille. Sellaisille, joita ei ole painetuissa kartoissa ja joita etsiessään Google Mapsissakin saa sukeltaa hyvin syvälle, ennenkuin ne näkyvät. Tässä tapauksessa ensin noustiin todella tiukkaa serpentiiniä ylös. Niin tiukkaa, että prätkilläkin serpentiinin mutkissa käännetään todella tiukasti, ja innostutaan kovasti upeista maisemista! Sitten vuoristonylitystie muuttuukin hiekkatieksi. Mutkitteleva alastulo pehmeäsavisella irtosoralla toisella puolella vuorta on maantiepyörillä ikimuistoista. Onneksi sitä ei ollut kovin monta kilometriä.

Lähes heti perään seuraavan vuoren kohdalla alkaa taas uusi olematon pikkutie, ja se ylitys olisi useita kymmeniä kilometrejä. Jos sekin vuoristotie muuttuu alun jälkeen hiekkatieksi, pitää vain alkaa kiroilla tai olla kuin perässä ajeleva Hra Oma Aika, joka piti sitä vaihtoehtoa mielenkiintoisena elämyksenä. Joskus joku normaali Mies reissukumppanina voisi olla mukava yllätys...😉 😃  Vaan se tie olikin asvaltoitu koko matkalta! Lähinnä pyörätien levyinen, mutkitteleva tie upeissa maisemissa! Vuoristoa ylitettäessä on muutamia risteyksiä, joissa oikea suunta pitää valita oikein, tai retki muuttuu varmasti hyvin mieleenpainuvaksi yöretkeksi. Mutta niin vain kävi, että tie ja ylitys olivat aivan upea kokemus, jota ei suunnittelemalla olisi ikinä keksinyt. Kymmeniä kilometrejä yli kilometrin korkeudessa, pelkän ja ruohon, vuoristolampien ja kallion ympäröimänä, mutkitellen suhteellisen hyväpintaista autiota asvaltoitua minitietä. Lopulta laskeudutaan ja kaikkien suureksi yllätykseksi ihan oikealle seudulle.
Noin pitää Norjassa eksyä. Hyvin suositeltavaa.

Wau mikä tie!

Tiukkaa nousua ja jyrkkiä serpentiinejä


Tasainen ja suora osuus hiekkatietä ei haitannut - hetken päästä ei kuvaaminen ollut mielessä muutamaan kilometriin...

Seuraava vuoren ylitys - aivan unelma-ihana-fantastinen!










Omaa Aikaa Ottassa

Rörosiin mennessä oli ensin upea vuoriston ylitys ja päätyminen ylängölle, sitten ihastuttava Röros. Takaisin tullessa Viivi ei halunnut mennä navigaattorin mukaan vaan tuli ihan uusi reitti. Hra Oma Aika seurasi kiltisti perässä. Jossain vaiheessa alkoi vahvasti tuntua siltä, että suunta on väärä. Sitten olikin näyttävän korjausliikkeen aika. Sen seurauksena tuli korkattua Norjan vuoristohiekkatiet vähemmän tarkoituksellisesti. Mahtavaa oli nousta pientä, kapeaa asvaltoitua serpentiiniä ylös, mutta jännempää oli, kun se muuttui sitten samantien hiekkatieksi ja piti tulla maantiepyörällä alas hiekkatietä pitkin etupyörän liukuessa laajempia kaaria jyrkemmissä alamäen mutkissa. Seuraava vuoriston ylitys pientä asvalttitietä olikin sitten yksi upeimpia! 

Otta on tuttu kaupunki aiemmilta reissuilta - jos sitä oikein kaupungiksi edes mieltää. Sen paras puoli on sen sijainti. Sieltä on nimittäin oikein hyvä jatkaa matkaa mihin suuntaan vain. Koronakesä oli vain aiheuttanut aikamoisen kadon ravintoloissa ja jäljelle jääneidenkin ruokalistoissa.

Seuraavassa jaksossa ajetaan vielä korkeammalle, lumisempiin maisemiin, serpentiinejä on runsaasti ja muun muassa paremmat serpentiinit kuin Trollstigenillä? 




Hra Oma Ajan taktiikka kaikkeen hänelle sallittuun on "hyvin kevyesti ja rauhallisesti"...


________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa"https://www.blogit.fi/oma-aika )



keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Norja 2021, osa 1: Paikallisten tiet ja pahat enteet

Norjassa! Jos tie E12 (Blå vägen) oli Ruotsin puolella hieno, niin taas kerran maisemat ovat vielä hienompia heti kun saavutaan Norjan puolelle. Kun kansakunnat aikojen alussa saivat valita omat maansa, niin norjalaiset varmasti saivat valita ensimmäisenä... 

Kaikki julkaistut osat:

 

Mo i Rana

Mo i Rana tarkoittaa "Mo Ranan alueella". Nimi äännetään suunnilleen Muu i Raana, ja siitä voitte päätellä, mistä nimi on tullut. Kyllä, alun perin siellä oli maatila, josta kaikki sitten kehittyi. Siellä oli varmaankin muu-eläimiä eli lehmiä. No maatila siellä alunperin kyllä oli, mutta oikeasti Mo tulee muinaisnorjan sanasta Móar ja tarkoitti aikoinaan hiekkaa tai alavaa ruohikkomaata. Mistä alavuus sitten olisi nimeen tullut, kun ympärillä nousevat vuoret ja vuoristot joka suuntaan? No, juuri Mo i Ranan kohdalla on hietainen tasanne (Norjan mittakaavassa...).

No entäs Rana sitten? Veteen sekin liittyy, mutta taustalla ei sentään ole suomalainen murresana vesiraana. Rana tarkoitti nopeaa, nopeasti virtaavaa, ja nopeastihan vesi Ranfjordiin eli vuonoon kulkee putouksista, koskista ja joista. Niinpä siellä on vesivoimaa tarjolla runsaasti tänäkin päivänä, mutta perinteisesti siellä on puuhailtu myös kaivoksissa, veneen rakennuksessa, metsästyksessä ja kalastuksessa. Saamelaiset ovat siellä pitäneet markkinoita jo 1700 luvulla, ja kun jo aiemmista jutuista tiedetään, mitä kaikkea kivaa elämää markkinoiden varjolla on vietetty, niin ruotsalaisetkin tekivät tien Ranan alueelle - se Blå vägen. 

Tosin se Blå vägen oli aikoinaan jotain ihan muuta. Useat nykyiset vaelluspolut ovat itse asiassa muinaisia teitä, joita pitkin tultiin markkinoille viin... viihtymisen takia ja nai... naiviisti kauppoja tekemään. Varmastikin kännipäissään keksivät alkaa sielläkin mäkeä hyppäämään jo 1897. Ei ole ihan varmuutta, mikä vuodenaika silloin oli, mutta tuskin se ensimmäisiä mäkihyppääjiä on paljon haitannut... 



Merimies, Havmannen


Vanhaa Mo I Ranaa


Paikallisten tiet

Paikalliset motoristit välttelevät E6-tietä. Jos se tie olisi Suomessa, se olisi Suomen upein tie, mutta Norjassa ei. Mo i Ranasta etelään kannattaa ehdottomasti lähteä pikkuteille. Silloin riittää mutkaa ja mäkeä ja maisemaa. Matka kestää kyllä, mutta se on sen arvoista. Toisaalta kaatosateen kohdatessaan kannattaa ehkä mennä vähän isommille teille. 

Paikalliset motoristit koukkaavat usein Korgenista etelään, ja pikkuteitä pitkin pääsee mutkittelemaan Styggdaleniin asti. Maisemat ja mutkat palkitsevat, eikä liikennettä ole juuri lainkaan. Meille tuo on jo entuudestaan tuttua seutua, osaamme kääntyä risteyksissä oikeaan suuntaan. Paikalliset vähän hämmästyivät, kun kerrottuaan meille tuon reittivinkin, saatoimme sanoa, että sieltä just ajoimme - taas. Se reitti on merkitty karttaan punaisella.



Sjøfossen Bro vuodelta 1905. Ingeniør Th. Riis Mosjøenista johti rakentamista, Karl Breivik oli "kymppinä", ja 41-henkisen rakennusporukan pohjimmaisena oli 16-vuotias sepän oppipoika Ole Olsen Korgenista. Tälle sillalle ei osu kuin vinkistä tai vahingossa.

Kun on tällainen vaihtoehto, et halua ajaa E6:tta!


Haluat ajaa tämän reitin



Haluat ajaa tästäkin

Hiljaa tai kovaa, mutta haluat

Sieltä se taas tulee, kun hetken odottaa... 😉




Viimeiset 200 000 ilometriä E6:tta sateessa, kunnes lopulta lähes perillä alkoi sininen taas kajastaa


Stiklestad 

Stiklestad on esitelty jo aiemmin eli se on hyvin pieni paikka, mutta norjalaisille iso paikka: siellä tapettiin Pyhä Olavi vuonna 1030. Pyhä Olavi ei siihen aikaa ollut tunnettu norjalaisten eikä naapureiden keskuudessa mitenkään pyhänä vaan kusipäänä, joka tapettiin juuri siksi. Kuolinpaikalle tehtiin kirkko, kuolinkivi on alttarin alla. Olavi kävi Suomessakin, mutta toisin kuin muissa maissa, Suomessa hän sai joukkoineen turpiinsa ja lujaa. Jostain syystä norjalaiset eivät niin tykkää, jos heille kertoo, millainen Olavi oli norjalaisten itsensäkin mielestä elinaikanaan - kuningas, joka karkotettiin ja kun ei uskonut vaan palasi, niin tapettiin. Sellainen kansallissankari, jota kirkollisissa piireissä palvotaan tänäkin päivänä - Suomessakin. 

Tutussa Stiklestadissa Olaf Haraldsonin eli Pyhän Olavin kuolinpaikka on kirkon alla



Näin se oli kaikkialla - viikingit saapuvat mereltä Olavin johdolla ja rannalla on vastaanottokomitea. Sitten taistellaan ja lopuksi viikingit voittavat. Paitsi Suomessa, jossa piilouduttiin metsään, hyökättiin sivusta ja takaa kimppuun, poistuttiin, sama uudelleen ja uudelleen, ja lopulta jäljelle jääneet viikingit pakenivat pakokauhuisina eivätkä yrittäneet ikinä uudelleen.



Alttarin alla on kivi, jota vasten Olaf Haraldson kuoli



Omaa aikaa

Mo i Ranassa tuli tällainen lahja - 
mitäköhän sillä haluttiin vihjaista... ;)
 
Hra Oma Aika oli täysin oikeassa! Västerbotten oli juuri sillä hetkellä poikkeuksellinen alue Ruotsissa eli "vihreänä alueena", raja Norjaan oli avoin, ja yhdelläkin rokotteella pääsi rajan yli, kunhan antoi rajalla negatiivisen testituloksen. Hra Oma Ajalla oli riskiryhmäläisenä jo silloin kaksi rokotusta eli pääsi suoraan. Rajamiehet olivat iloisia ja todella mukavia nuoria miehiä, huomioivat hyvin. Englannilla pärjäsi. Testaaminen oli hyvin organisoitu Umbuktassa.

Negatiivisen testituloksen jälkeen olivat oikein positiivisia ja laskivat sisälle. Matka Norjaan saattoi todella alkaa! 

Mo i Rana on vuosien varrella tullut hyvin tutuksi, tietää missä syödä ja missä ei. Tällä kertaa eräs hotellin henkilökuntaan kuuluva koki Hra Oma Ajasta samaa kuin moni Keski-Aasiassa aikoinaan eli että hänestä säteilee jotain hyvää, maagista pyhyyttä, ja henkilö ilahtui ikihyviksi, kun Hra Oma Aika sitten toivotti hänelle ja hänen perheelleen kaikkea hyvää elämässä. Niinpä Hra Oma Aika sai ravintolapalvelut ilmaiseksi.

Matka Mo I Ranasta Stiklestadiin sujui puoliksi ihania aurinkoisia pikkuteitä, puoliksi kaatosateessa. Ensimmäinen Norja-päivä antoi myös viitteen, millaisia murheita oli tulossa. Eräässä vauhdikkaassa mutkassa Hra Oma Aika katosi peileistä, mutta sitä ei siinä vauhdissa huomannut. Kesken vauhdikkaan, tiukan mutkan Hra Oma Ajan pyörästä katosivat töyssyssä sähköt täysin. Palamaton bensa räjähti kovalla pamauksella pakoputkessa ja pyörä pysähtyi. Edes merkkivalot eivät palaneet. Hra Oma Aika käänsi virrat pois ja uudelleen päälle - ja merkkivalot paloivat. Starttaus ja kone kävi normaalisti. Mitä tapahtui? Töyssyssä navi koteloineen iski virta-avainta, Hra Oma Ajan arvion mukaan varmaankin se oli vähän kääntynyt ja virrat siksi sammuneet. Ajo jatkui normaalisti perille Stiklestadiin asti. "Mitätön pikku sattuma!", sanoi Hra Oma Aika. Eipä tiennyt, millainen murhe oli tulossa. 

Viimeiset 200 kilometriä olivat siis kaatosateessa. Dollyn ketjuista häipyivät öljyt, tilalle tuli kuraa ja ne alkoivat pitää ääntä vähän ennen Stiklestadia. Siellä sade loppuikin ja ketjujen rasvauksen ja puhdistuksen jälkeen ne olivat taas äänettömät. Sadetakista huolimatta sitä oli ihan märkänä pikkareita myöten. Märät vaatteet kuivumaan ja mekko päälle - Stiklestadissa tutuissa aurinkoisissa ympäristöissä kelpasi taas olla.

Mutta murheita olisi tulossa - mikä katkaisee reissun? Tulossa on tekninen vika, Hra Oma Ajan terveys pettää, vai joku muu syy? Se selviää tulevissa osissa. 




Herkutteluksi meni Mo i Ranassa - juomia, kalaa, salaattia, ankkaa,...


Kukkia ja kukkamekko. Parempi olla kukkamekkoinen kuin olla kukkahattutäti...?



Mitä saisi olla...?


Räksynpoikanenkin tykkäsi Dollysta


Pyörät viettävät iltaa rivissä ulkona,
ihmiset sisällä modernissa yhdistetyssä museo-näyttelytila-hotellissa

Norjassakin voi olla yöllä kuuma...


________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa"https://www.blogit.fi/oma-aika )