Minä olen istunut tarakkaharakkana kaikki nämä vuodet, mutta haaveilin aina, että joskus ajaisin itse. Ei vain ikinä ollut rahaa eikä rohkeutta ostaa omaa pyörää. Mutta sitten tämä meidän VVM-yhteisömme yllätti minut ihan täysin. Erään toisen VVM-naisen synttäreillä yks kaks tuli pakettiauto pihaan ja kun sen ovet avattiin, siellä oli just sellainen pyörä, mistä olin aina haaveillut: pieni, punainen, kultaiset vanteet, pyöreä lamppu ja pyöreät mittarit. Olivat keränneet salaa kolehdilla rahaa ja ostaneet sen minulle! Kuulemma ajatuksena oli paitsi tehdä minut onnelliseksi, myös varmistaa, että voin jatkaa prätkäilyä, vaikka tämän tarakkaharakan sydänsairaan kuskin kävisi huonosti. Ennuste kun on vähän huono. Pyörä vaati vain pikkuisen kunnostusta ja huoltoa, mutta Prätkäpaja laittoi sen hetkessä kuntoon! Takajousitus oli ihan rikki eikä toiminut ollenkaan eikä sopivia uusia jousia saatu heti. Jotain muutakin pitää vielä laittaa joskus kun on rahaa, ainakin laukut ja joku pleksi eteen.
Video hetkestä jolloin sain sen täydellisenä yllätyksenä!
En ole ikinä ajanut metriäkään prätkällä, että nyt on sitten kauhea opettelu päällä... Se on vain ongelma, etten yllä oikein maahan, vaikka tuota on madallettu ja madallettu satulakin on käsin tehty TiCaBossa (ja se onkin tosi hieno, siinäkin on punaista ja kultaa ja jotain geeliä sisällä!). Samassa paikassa on tehty myös Viivi II:n punavalkoinen satula. :)
Ensimmäiset ajoharjoitukset on nyt jo ajettu ja ihan hyvin se on mennyt. Tunteet myllersivät, kaamea jännitys ja perhosia vatsassa! Ihan ekalla kerralla koko kroppa tärisi! Samoin eka kerta liikenteessä, risteyksessä... Viidennellä harjoittelukerralla ajoin sitten ihan maantielle ja se oli ihanaa! Pysähtyminen on ainoa hankala juttu, kun en siis kunnolla yllä maahan. Kunpa saisi taaksekin vähän matalammat jouset tai paksupohjaiset ajokengät! Ja jos tietäisi aina mikä vaihde on päällä...
Kaikenlaista opittavaa kyllä on tosi paljon, tämä on ihan eri juttu ajaa kuin minun Monkeyni tai auto tai kuorma-auto. Mutta tällä Hondalla on tietenkin nimi: se on Dolly! (Minua kutsuttiin nuorena Dollyksi Dolly Partonin mukaan. :) ) Että jos näette tällaisen kuskin ja pyörän, olkaa varovaisia ja pysykää kaukana, minä vasta opettelen...
Viivi
Kaikenlaisia liikennemerkkejä ja sääntöjä pitää kuulemma ajaessa noudattaa... ;)
Jotain uutta pitää aina saada prätkiin talven aikana. Ei niin, että hra Oma Aika osaisi tehdä oikein mitään muuta kuin suunnitella ja järjestellä asioita - mutta osaa kumminkin ottaa kuvia.
Sylintereiden poraus
Isoin juttu oli koneen avaaminen vielä kerran. Viivi II:een tehtiin vuosi sitten "100 000 kilometrin huolto" Prätkäpajassa eli kone purettiin atomeiksi ja joka ikinen osa tarkistettiin, mitattiin ja tarvittaessa uusittiin tai muutoin kunnostettiin. Ulkopuolinen koneistamo mittasi sylinterit ja muut ja koneen piti olla kuin uusi, ja niin se olikin, se toimi ja kävi kuin uusi - mutta toinen syöpymistä puhtaaksi hoonattu sylinteri söi öljyä enemmän kuin ennen. Mittauksissa ei koneistamo ollut huomannut ilmeisesti lievää syöpymien aiheuttamaa ovaaliutta. Viime kesä meni silti hienosti, mutta öljyä oli lisäiltävä melkein joka toisen tai joka kolmannen tankkauksen yhteydessä. Täksi talveksi oli Prätkäpajan kanssa sovittu, että vaikka mittojen puolesta puhtaiksi ja kiiltäviksi hoonatut sylinterit olivat koneistamon mukaan täysin tehtaan toleranssissa, ne porattaisiin ylikokoon. Leq hommasi alkuperäiset Hondan ylikokomännät (0,5 mm), kone purettiin taas atomeiksi, vietiin koneistamoon porattavaksi ja kun he saivat työnsä valmiiksi, Prätkäpaja kasasi sen uudelleen.
Teknisesti poraukseen liittyvänä erikoisominaisuutena CX:n kyseessä ollen kannattaa mainita, että kone on sikäli haasteellinen, että koko kone pitää purkaa nippeleihin kiinteistä sylintereistä johtuen ja itse poraus on haasteellinen tehtävä, koska sylinterikulma on eri kuin mikään taso itse moottorissa, jolloin sen joutuu simmaamaan tarkkaan kulmaan.
Tuo kuluneisuus, jota ei huomattu saattoi johtua myös siitä, että kun sylinterissä oli ollut joskus pyörän historian aikana vettä, katosi hoonatessa hapettunutta materiaalia ensimmäisellä kerralla sylinterin seinämästä, joka johti epä-pyöreyteen.Nyt Viivi II:n kone on joka tapauksessa täysin uutta vastaava, ellei parempikin (valtavasti isompikin: peräti 503-kuutioinen 497 sijasta...). Ja sen ääni on niin pehmeän kaunis. Täytyy sanoa, että luullakseni harva firma antaa takuun 34-vuotiaalle moottorille ja vastaa täysin huutoonsa!
Ensimmäiset pari sataa kilometriä maltillista sisäänajoa ja kokeilua ovat vasta takana eikä suurimpia kierroksia vielä ole kokeiltu lainkaan, mutta ääni on kuin se olisi pieni Ducati ja tätä ei usko kukaan: vanha CX nostaa etupyörän irti tiestä pelkällä kaasulla pienimmillä vaihteilla ilman revitystä...
Voi kyllä suositella tällaista "100 000 kilometrin huoltoa" vanhoille prätkille tai ylipäätään enemmän ajetuille. Ja ilmeisesti moni muukin voi, sillä aina Prätkäpajalla käydessäni olen nähnyt myös vanhoja pyöriä, joiden koneet on purettu atomeiksi ja laitetaan uusiksi. Halvemmaksi tämä varmaan aina tulee kuin vaihto uudempaan vähemmän ajettuun - jolle kumminkin kenties kohta joutuu tekemään jotain koneremppaa.
Kromia!
Kaudelle 2014 myös kromautettiin joitakin Viivi II:n osia Amoila Oy:ssä. Osat vietiin loppusyksystä, koska sen verran on ymmärrystä, ettei yksittäisen mopon osia aleta kromaamaan oitis vaan odotellaan hiukan sopivampaa rakoa ja erää. Jos maaliskuussa tulee mieleen, että voisi kromauttaa osia, niin saattaapi olla hiukan myöhässä kauden alkua ajatellen.
Amoilassa oli miellyttävää asioida - oli selvää, että ammattitaitoa löytyy ja työt jopa joskus valmistuvat. Toisin kävi, kun aiemmin lähetin osia Viroon kromattaviksi - aikaa meni 1,5 vuotta eikä yhtään valmista osaa. Sain ne sentään lopulta takaisin, toisin kuin joillekin on käynyt. Kromatut osat olivat vanhoja, käytettyjä ja hapettuneita (jopa ruostunutta peltiä!), mutta etenkin lähtökohtaan suhteutettuna tulos oli hyvä. Osat ymmärtääkseni ensin kuparoitiin, siten niklattiin ja lopulta kromattiin eli ei mitään oikoteitä. Jos joku muuten ihmettelee "klommoa" syylarin peltisessä kehyksessä, niin siinä kuuluu sellainen olla.
Pakoputken muhvit tosin löysin eBaysta, ovat Saksasta ja eivät kromattuja vaan kiillotettua alumiinia. Ne kiiltävät nyt, mutta ne täytynee kromauttaa joskus.
Satula!
Lisäksi satula teetettiin uusiksi, sillä vanhan rungossa oli pehmeitä kohtia ja lisäksi valkoiselle päälliselle oli valunut vihreää jäähdytinnestettä... Onneksi meillä oli valmiina varastossa toinen, ehjärunkoinen satula. Siihen teetettiin Autoverhoomo Ticabo Oy:ssä uusi pinta aiemman mallin mukaisesti ja erinomainen on tulos! Kyllä kelpaa taas Viivin hinkata istumalihaksiaan siihen!
* * * * *
Huomautus: Tässä jutussa mainitaan firmoja nimeltä, kuten joissain muissakin jutuissamme. Firmat eivät ole maksaneet "mainostamisesta" emmekä edes tee juttuja rahasta. Jos olemme tyytyväisiä johonkin, me kerromme sen. Näihin kaikkiin olemme todella tyytyväisiä ja suosittelemme lämpimästi. Jokaiseen tässä mainituista liikkeistä maksoimme laskut hinnaston mukaan.
Video: Remontin jälkeen koneen käynnistys kotona ekan kerran. Käy aluksi ryypyllä vähän korkealta ja olisi pitänyt pestä kone kunnolla...
Tällainen se on nyt - periaatteessa samannäköinen kuin ennenkin, mutta vähän kiiltävämpi:
Juuri kun ehdin todeta kesän jatkuvan ja kelien olevan oivalliset prätkäilyyn, niin myönnetään nyt hiukan: sunnuntaiaamuna oli lämpömittari käynyt jo pakkasen puolella ja ei ajellessa varsinaisesti hiki tullut.
Mutta Kaivarin rannassa tapasin silti pari veteraanimotskariharrastajaa ja oli oikein mukavia jutteluhetkiä, aiheena mm. vanhat pyörät ja museokatsastus. Yhä selvemmäksi taitaa käydä, ettei Viivi II ikinä pääse museorekisteriin, koska minä en halua tiettyjä asioita:
satula on alkuperäinen, mutta pinnaltaan korjattu väärän väriseksi (minusta hyvän värinen, vaikka mustan uuden (sic!) satulan saisi toki Saksasta edullisesti)
maali on alkuperäinen väri., mutta uudelleen maalattu. Se kelpaisi, mutta...
...tankista puuttuvat tarrat (niitä saa valmiina ainakin Saksasta, mutta en tykkää niistä)
jarruletkuissa pitäisi luultavasti olla mustat kumisukat päällä (surkeassa kunnossa olleet alkuperäiset letkut uusittiin juuri keväällä Stormin mittatilauksena tekemillä erittäin laadukkailla letkuilla)
Varmaan jotain muutakin pientä löytyisi kun oikein hakisi - Viivi II on ollut aina käytössä ja saanut uusia alkuperäisosia tai niitä vastaavia tai parempia eikä sitä koskaan ole varsinaisesti entisöity. Mitään ei ole rikki eikä mitään puutu. Rikkinäinen vanha satula on korjattu (eikä vaihdettu uuteen!), tarvittaessa pyörä on maalattu ja huonoja osia korvattu uusilla hyvillä, mutta vääriä värejä on käytetty satulassa. Viivi II on siis hyväkuntoinen museoikäinen pyörä, mutta ei museokelpoinen tällaisena. Erittäin elossa oleva kaunotar. Tämä onkin museoinnissa se hullu piirre. Jotakin kirkkoa tai muuta rakennusta on saatettu rakentaa, laajentaa, kehittää satoja vuosia aina vain paremmaksi. Yks kaks joku päättää, että nyt se on museoitava ja mitään ei enää saa muuttaa eikä kehittää paremmaksi. Tai pahempana ilmiönä Seurasaareen siirretyt talot - aikojen saatossa niiden omistajat ovat varmasti uusineet seinähirsiäkin aina tarvittaessa ja talot ovat kestäneet satojakin vuosia, nyt niihin museoituina ei saa laittaa edes uusia samanlaisia hirsiä. Ne siis tulevat väkisinkin mätänemään pois. Moottoripyöriin sentään saa laittaa uusia osia. Toisaalta kun katsoo jotain rakenneltua rottapyöräksi muutettua Harrikkaa, niin missä se muutosten ja kehittämisen raja sitten olisi ja kuka sen määrittäisi? Onhan se helpompi ja yksiselitteisempi lähtökohta, että edellytyksenä on pyörän oleminen juuri sellainen kun se oli tehtaalta lähtiessään. On ihan oma valintani, että pidän ja säilytän tätä omaa veteraanipyörääni eläväisenä, mutta en muuta sitä täysin museorekisteröintikelpoiseksi.
No, tämän Viivi II:n pidän tällaisena, mutta ehkäpä silti ostan Viiville oman pyörän - sellaisen, joka kelpaa museoitavaksi. Saksassa ja Ruotsissa niitä on edullisesti tarjolla... Täytyy kuunnella tarkkaan torstaina Stadin Pärtsärien illassa, että mitä siellä asiasta kerrotaan!
Ja loppuun pari kännykkäkuvaa sunnuntain ajeluantina:
Kaunista on, mutta kyllähän syksyisyys on vallannut sään
Satulan päällystämiseen viittasin jo aiemmin, mutta nyt vähän tarkemmin eli mitä ja miksi... Aiemmin kirjoitin, että koska en halua vauhtitarroja tankkiin, en saane Viivi II:ta museorekisteriin. Tämä on haitta lähinnä vakuutumaksujen takia - muutaman kympin sijasta on maksettava reilut 300 euroa vuodessa. Toisaalta tämä tuo paljon vapauksia - ei ole rajoituksia ajopäivien eikä yksityiskohtien suhteen.
Sen seurauksena suunnittelin rikkinäisen alkuperäissatulan päällystämisen suhteen asiat uusiksi. Uusia alkuperäispäällysteitä ei Suomesta enää ilmeisesti saa (päivitys: tarvikepäällisiä saa), mutta Saksasta saa ainakin kokonaisia uusia satuloita ja oletettavasti myös päällisiä.
Mutta miksi siis tekisin satulasta synkän mustan? Päällystämisen hinta olisi kutakuinkin sama väristä riippumatta, materiaali ja työ ratkaisevat kustannukset. Punaiseen pyörään sopikin mielestäni paremmin jokin muu kuin musta. Ensimmäinen ajatus oli ruskea, mutta hyvin nopeasti tuli mieleen valkoinen satula (edellisissä pyörissäni oli teetetyt valkoiset satulat), ja vielä hetken mietittyäni päädyin punavalkoiseen. Jos joskus minä tai seuraava omistaja haluaisi pyörän kuitenkin museorekisteriin, oli hyvä pitää alkuperäistä satulaa työn pohjana, Satula on myös malliltaan oikein hyvä kahdelle eli sitäkään ei tässä tapauksessa ollut syytä muuttaa.
Itse en osaa tehdä päällystyksiä vaan päätin taas kerran käyttää ammattilaista. Tein tietokoneella mallin, millainen satula olisi ja sen kanssa verhoomoon. Materiaaliksi valitsin aidon nahan sijasta alkuperäisen kaltaisen vinyylin lähinnä sen säänkestävyyden ja helppohoitoisuuden takia. Satulaan tehtiin vain uusi päällinen ja hiukan korjattiin pehmustusta, mutta kaikki yksityiskohdat niittejä myöten säilytettiin alkuperäisestä satulasta. Tulos oli aivan erinomainen ja hyvä huomata, että uusi alkuperäinen satula Saksasta olisi maksanut enemmän kuin päällystys - ja olisi ollut se (minun makuuni) tylsä musta. Vielä jos satulan taakse saisi jollain sopivalla tavalla maskin avulla maalattua HONDA ...
Tietokonesuunnitelma itselle ja verhoilijaa varten
Lopputulos (tavaratelineestä lisää lopussa)
Yksityiskohdat niittejä myöten säilytettiin eli ovat alkuperäisiä
Valkoisenkin satulan hoito on ollut helppoa tavallisilla vinyylinpuhdistusaineilla kuten kuvan liinoilla.
Kuvissa näkyy myös merkkikohtainen laukku-/tavarateline, jonka tilasin Saksasta. Hepcon CX 500:n tarkoitettu tarakka on oikein tukeva ja laadukas, mutta siinä on yksi paha suunnitteluvirhe. Jos haluaa avata satulan, on irroitettava tavaratelineen yläosa eli avattana neljä pulttia, sillä muuten satula ei mahdu noudemaan ylös!
Satula on kuitenkin aina toisinaan otettava irti pikalukituksestaan, sillä esimerkiksi alkuperäinen työkalukotelo on satulan takana lamppukotelossa, sivuposkia ei saa pois irrottamatta satulaa (sivuposkien alla mm. pääsulake ja tässä yksilössä poikkeavasti myös vilkkurele) sekä satuln alla luonnollisesti kaikenlaista johdotusta takavaloille etc.
Ensimmäiset ajoharjoitukset on nyt jo ajettu ja ihan hyvin se on mennyt. Tunteet myllersivät, kaamea jännitys ja perhosia vatsassa! Ihan ekalla kerralla koko kroppa tärisi! Samoin eka kerta liikenteessä, risteyksessä... Viidennellä harjoittelukerralla ajoin sitten ihan maantielle ja se oli ihanaa! 
