Oma Aika: Crescent

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Crescent. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Off topic: Hra Oma Aika ja Lauttasaaren hienoin pyörä

Hra Oma Ajan tarina Lauttasaaren hienoimmasta polkupyörästä ja sen merkityksestä. Ulkopuolisen saattaa olla vähän vaikea ymmärtää asiaa. Juttu poikkeaa blogin linjasta eli on aika surullinen.

Janin pyörä, Lauttasaaren hienoin pyörä

Lapsuuteni Lauttasaaresta muistan tietenkin paljon, mutta ihan erityinen paikka sydämessäni on isoveljeni Janin pyörällä. Se oli Lauttasaaren hienoin. Sitä ei kutsuttu pyöräksi, se oli kaikkien suussa Crescent.

Sen oli rakentanut samasta talosta Ari, vähän vanhempi poika, joka saatuaan ajokortin ja auton (muistaakseni ARI-2) myi pyörän Janille. Sellaista pyörää ei kaupasta saanut. Crescent oli muistin mukaan alunperin kaksivaihteinen automaatti, jossa oli edessä rumpukäsijarru ja takana perinteinen jalkajarru. Kuumimman muodin mukaisesti siinä oli kaareva runko ja pitkä satula.

Mutta sellainen se ei enää ollut, siitä oli rakennettu Lauttasaaren hienoin pyörä, kaikkien poikien ihailema. Siinä oli nyt kolme vaihdetta käsivalinnalla, taaksekin oli tullut rumpukäsijarru, satula oli päällystetty mokalla ja siinä oli "puoli-rodeostonga". Jotkut olivat laittaneet pyöriinsä "täys-rodeostongan", mutta ne olivat lähes poikkeuksetta tyylittömiä viritelmiä. Crescent oli kokonaisuus, ei pelkkä yksittäisen osan vaihto. Siihen oli laitettu myös kaksi soittokelloa, jotka soittivat kumpikin omaa säveltään, ja niitä piti soittaa tietyllä melodisella tavalla. Sen renkaatkin olivat erikoisrenkaat, niissä oli autonrengasmainen profiili - ei sellaisiakaan ollut muissa. Crescentissä oli myös erikoinen koodilukko, jollaista ei kukaan juuri missään muussa pyörässä ollut nähnyt – lukko aukesi, kun siinä olevaa heijastinta liikutti tietyllä salaisella liikesarjalla. Takalokasuojaakin oli lyhennetty rohkeasti poliisia pelkäämättä – siinä ei enää ollut pakollista valkoista loppuosaa, se oli kokonaan kiiltävää metallia. Etuputkessa oli tietenkin Crescentin komea merkki.

Kaikki ihailivat Crescentiä, ja Jan oli siitä tietenkin ylpeä. Voittajan pyörä. Eihän Crescentillä ajoasennon takia ollut kovin hyvä ajaa pitkiä matkoja, mutta se oli leuhka pyörä, retee. Lauttasaaren hienoin. Kun itse kasvoin kylliksi, sain aikanaan lainata Crescentiä. Sillä olisi saanut ajaa vain taloyhtiön pihalla, mutta minä kiersin sillä aina koko Lauttasaaren. Olin silloin mielessäni melkein yhtä voittamaton kuin isoveljeni.

Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat, ja Jan ehti ostaa useammankin pyörän, joilla oli hyvä ajaa matkaakin, mutta ne olivat vain pyöriä. Crescent säilyi aina - siitä Jan ei luopunut koskaan. Saattoi Jan sitä kerran pari kesässä kokeilla maalla, muutoin Crescent sai vain odotella, mutta ikinä sen hävittäminen ei käynyt Janin mielessä. Vuodet kuitenkin tekivät tuhojaan. Crescentin loisto oli kokenut käytössä naarmuja ja kulumia, eikä ennen niin kiiltävä pyörä ei enää kiiltänyt, satula lahosi ja muutoinkin aika söi sitä - kuten kavala sairaus söi salaa Jania sisältäpäin. Mutta Janin ja minun silmissäni se oli edelleen se Lauttasaaren hienoin pyörä. Legenda.

Muiden silmissä se alkoi hiljalleen näyttää vanhalta romupyörältä. Lapsilleenkin hän joskus puhui Crescentistä, joka on liiterissä, mutta kun lapset menivät katsomaan, siellä oli vain jotain vanhoja romuja. Aina silloin tällöin Jan sanoi minulle, että pitää joku päivä laitattaa Crescent kuntoon. Olin aina samaa mieltä – onhan se Lauttasaaren hienoin pyörä. Ehkä koko maailman hienoin.

Isoveljeni Jan oli äärimmäisen kilpailuhenkinen ja aina lopulta voittamaton. Veljeni Leijonamieli. SM-tasolla kilpaillut urheilija. Olipa kyse sitten yleisurheilusta, jääkiekkopelistä tai vaikka tikanheitosta, niin kaikkia kilpailuja ja taistoja jatkettiin niin kauan, että Jan saattoi poistua voittajana kentältä. Armeijankin loppusodassa Janin olisi pitänyt olla häviäjien joukoissa, mutta sehän ei kerta kaikkiaan sopinut. Jan muutti omin lupinensa koko puolustavan joukon strategian ovelaksi ja johti joukkonsa tuhoamaan koko ylivertaisesti suuremman hyökkääjien joukon – onnistui ja voitti. Nuorena pelasimme sulkapalloa pari kertaa viikossa, ja vaikka minulla oli outoa jaksamisongelmaa, niin paremman tekniikkani ansiosta yleensä voitin alkuun muutaman erän. Pelaamista kuitenkin jatkettiin niin kauan, että hän kovakuntoisena ja periksiantamattomana lopulta poistui voittajana kentältä. Ikinä ei häviötä eikä luovutusta missään kisassa, vaan lopulta Jan voittaa. Aina.

Kunnes lopulta Jan kohtasi vastustajan, joka ei väsynyt, vaan voimistui koko ajan, kunnes vuosien taistelun jälkeen Jan tiesi häviävänsä. Veljeni Leijonamieli oli kohdannut voittajansa. Tuntemuksien kuvaaminen oli vahvalle ja voittamaan tottuneelle veljelleni vaikeaa. Kutsuin Janin meille saunomaan (vaikka se on minulle vaikeaa), ja kaksistaan puhuimme syvistä asioista. Se keskustelu oli ainutlaatuinen, erilainen kuin mikään muu keskustelu ennen. Kysyin Janilta, että miltä tuntuu: ”Tuntuu samalta kuin tulisi jääkiekko-ottelusta - sitä tietää miten peli päättyi, joukkueeni on hävinnyt, peli on päättynyt”. Lapsistaan hän oli tietenkin huolissaan, mutta kun sanoin tekeväni kaiken voitavani heidän auttamisekseen, Jan rauhoittui, luotti pikkuveljeensä.

Lopulta Jan nukkui pois. Liiterissä Crescentin vaakuna tippui etuputkesta maahan häviön symbolina, kuoleman symbolina. Kappelin kellot soivat, Crescentin kellot vaikenivat.

Veljeni täysi-ikäisyyden saavuttaneet lapset olisivat hävittäneet Crescentin muiden romujen joukossa, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Mitä sitä romuja säästämään. Mutta meille Janin kanssa se ei ollut koskaan romu, se oli Crescent. Lauttasaaren hienoin.

Sain pyörän itselleni, ja vuosia se odotti varastossani. Omat lapseni ihmettelivät joskus, mikä romu se on ja miksi se on sisällä varastossa eikä vajassa ulkona, kuten muut pyörät. Silloin tällöin koetin selvittää, kuka sen osaisi entisöidä - mutta en löytänyt tekijää. Sen pyörän nähdessäni jotenkin aina tuntui, että Jan on läsnä. Me tiesimme ja tunsimme sen – Crescentin. Vuodet kuluivat.

Sairaus alkoi heikentää minunkin jaksamistani eikä lääkäreiden ennusteiden mukaan tulevaisuuteni ulotu kauas. Kunnes eräänä päivänä televisiosta tuli mainos, jossa etsittiin kunnostettavaksi ihmisten arvokkaita esineitä Aarrepaja-nimistä tv-ohjelmaa varten (tulee televisiosta syksyllä 2021). Laitoin sinne heti kuvia Crescentistä surkeassa nykytilassaan ja kerroin sen tarinan. Espoon Automuseosta tulivat entisöijät katsomaan, mistä on kyse. He näkivät heti pyörän upeuden. Crescent kunnostettaisiin. Ainutlaatuinen harvinaisuus.

Etten muistaisi mitään väärin, kyselin eräältä nykyisin Suomen suurlähettiläänä maailmalla toimivalta Janin nuoruuden ystävältä, että muistaako hän vielä Janin pyörän. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeenkin hän vastasi heti, että ”Tottakai muistan Crescentin!”. Ei polkupyörää vaan Crescentin. Se tosiaan oli kaikille Crescent, ei pyörä. Siitä oli aikanaan otettu paljonkin kuvia, mutta ainuttakaan ei ilmeisesti ole säilynyt.

Crescent ennen...

Ohjelmassa luovutin pyörän entisöijillle. Minun piti kantaa Crescent kuvauspaikalle, sillä pyörä ei ollut enää ajokuntoinen ja ainutlaatuinen koodilukkokin oli jumittunut eikä enää auennut. Sydän oli lujilla fyysisen rasituksen ja pinnassa olevien tunteiden takia, mutta Crescentin takia piti jaksaa. Janin takia piti jaksaa.

Mutta ne tuntemukset eivät olleet mitään verrattuna siihen, kun aikanaan sain tulla hakemaan Crescentin. Lopulta edessäni oli peitteen alla oleva polkupyörä, entisöijät pyörän vieressä odottamassa. Lopputuloksen tiennyt ihana juontaja Jenni Pääskysaari hymyili.

...ja jälkeen entisöinnin!

Peitteen alta paljastui Crescent, säihkyvänä, kirkkaana, virheettömänä, toimivana, ja nyt kaikki näkivät sen sellaisena kuin se oli uutena, vasta valmistuneena – sellaisena kuin me Janin kanssa näimme sen aina. Sellaisena, jonka kanssa 70-luvun alkupuolella oltiin leveissä lahkeissa, pää vähän takakenossa, nenä leuhkasti vähän ylöspäin, ja sanottiin leeeveästi venyttäen jotain sellaista kuin ”Kato Brandskulla skibaa ja föbee et’ mödi skulaa, ja älistä skindu”. Tärkeintä oli fiilis. Saa nähdä, mitä ohjelmaan ovat poimineet reaktioista, ja näkeekö kukaan katsojista television välityksellä Crescentin niin hienona, kuin se aikoinaan nähtiin, ja kuinka hieno se taas oli. Crescentin vaakuna on taas kiinni keulaputkessa.

Huikea, uskomaton teko entisöijiltä joka ikistä yksityiskohtaa myöten. Se oli taas Crescent, Lauttasaaren hienoin pyörä. Tai ehkä koko universumin hienoin. Loistavana kuin nuoruuden unelmat. Aikasiirtymä, pala menneisyyttä tuotuna tulevaisuuteen. Lapsuuden ja nuoruuden päättynyt ikuisuus, loputon aika käsin kosketeltavana. Janin henki.

Jan, peli ei päättynyt, vaikka poistuit kentältä. Joukkueesi jatkoi pelaamista puolestasi kaikki nämä vuodet. Jan, nyt me olemme voitolla taas.

Kale, Hra Oma Aika, Iida, Jenny, Jenni Pääskysaari

Surullinen tarina on jätetty jokseenkin kokonaan pois, ja toki ohjelman luonteeseen tuo iloinen hyväntuulisuus paremmin varmaan sopiikin. Minun sielussani tarina säilyy surullisena - mutta siinä suruisassa pilvessä on nyt kultaiset reunat. 

________________________

(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa": https://www.blogit.fi/oma-aika )

tiistai 6. syyskuuta 2011

Mobilisti Jamb-O-Ree 2011

Moottorikahvilan kesäkauden päätös oli tänäkin kesänä Mobilisti-lehden järjestämä Jamb-O-ree, jossa oli jälleen jo perinteeksi muodostuneet kisasarjat mitä kummallisimpine palkintoineen. Ja tyyliin sopi, että eräitä palkintoja ei lopulta jaettu lainkaan...

Jotenkin tyyliin kai sopi sekin, että vuoron perään paistoi aurinko ja satoi kaatamalla.

Paikanpäälle oli tullut sadoittain autoja ja moottoripyöriä. Osa oli erikoisia, jotkut suorastaan käsittämättömiä, mutta ilahduttavan moni vanha kulkupeli oli se aivan tuttu ja tavallinen kulkupeli - sai mielessään huomata, että tosiaan - aika kuluu koko ajan. 70-luvun kulkimet ovat jo reilusti museoiässä ja nyt alkavat 80-lukulaiset siirtyä museovehkeiksi. Jos joku alkaa inttää, etteivät niin uudet mitenkään voi olla hyväksyttäviä museovehkeitä, niin vilkaiskoon kellonsa sijasta kalenteriaan: oletko muistanut vaihtaa vuosia? Niin se vain aika kuluu...

Mutta höpinät sikseen ja asiaan eli kännykkäkuvia! Klikkaamalla suuremmiksi.