Joskus kauan sitten kaukaisessa galaksissa kaukana, kaukana täältä... tai ainakin kaukaisessa nuoruudessa, osui 1970- ja 1980-lukujen taitteessa silmään Tekniikan Maailman tai Vauhdin Maailman sivuilla juttu, joka muistaakseni oli legendaarisen Hannu Lindellin kirjoittama ja otsikoitu "Riigaan motskareita ziigaan". Tai jotain sen tapaista.
Se aika oli ylipäätään eri galaksista - mennä nyt tekemään juttua Neuvostoliittoon varsin erikoisesta automuseosta tai sellaisen perustamisesta. Vuonna 1989 virallisesti avattu ja sittemmin täysin modernisoitu Riian moottorimuseo (Rīgas Motormuzejs) – on edelleen yksi Euroopan mykistävimmistä autokohteista. Eikä vähiten sellaisten salaisuuksien vuoksi, joista Lindellillä ei vierailunsa aikana ollut vielä harmainta aavistustakaan. Mutta nyt Riga kutsuu jälleen ziigailemaan!
Romukasasta Audin miljoona-auton pelastajaksi
Kun suomalaiset toimittajat pyörivät Riian Bikerniekin moottoriradalla ja paikallisen vanhojen ajoneuvojen klubin (AAK) tapahtumissa 70-luvun lopulla, kulissien takana muhi salapoliisitarina vailla vertaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto oli takavarikoinut Saksasta sotasaaliiksi Auto Unionin (Audin edeltäjän) legendaarisia, V16-moottorisia "Hopeanuoli"-kilpa-autoja. Vuonna 1976 Latvian autoklubin puheenjohtaja Viktors Kulbergs sai vihjeen, että maailman ainoa säilynyt, vuoristokilpailuihin tehty 1938 Auto Union Type C/D V16 virui hylättynä Moskovan ZiL-autotehtaan romuvarastossa. Auto oli määrä leikata romuraudaksi vain parin päivän kuluttua.
Kulbergs onnistui pelastamaan historian havinaa tihkuvan rauta-annoksen, salakuljetti sen Latviaan kuorma-auton kyydissä ja piilotti sen Riikaan. Kun rautaesirippu kaatui, Audi sai tietää aarteen olemassaolosta. Vuonna 1995 solmittiin sopimus, jolla Riian moottorimuseo luovutti alkuperäisen auton takaisin Audin museoon Ingolstadtiin. Korvaukseksi Audi teetti Riikaan millintarkan, täysin toimivan replikan ja maksoi museolle niin tähtitieteellisen summan rahaa, että sillä rahoitettiin pitkälti koko museotoiminnan tulevaisuus ja tilojen loisto.
Kännisen Brežnevin Rolls-Royce ja Stalinin vainoharhat
Museon tunnetuin ja kuvatuin osio on sen niin kutsuttu "Kreml-kokoelma", joka tarjoilee synkkää ja ironista poliittista historiaa autojen muodossa.
Esillä on muun muassa Leonid Brežnevin vuoden 1966 Rolls-Royce Silver Shadow. Neuvostoliiton pääsihteeri tunnettiin intohimoisena luksusautojen keräilijänä ja holtittomana kuljettajana. Rautainen yhdistelmä. Vuonna 1980 Brežnev päätti lähteä humalassa ajelulle Moskovan kaduille, jolloin hän törmäsi Rolls-Roycellaan raskaaseen kuorma-autoon. Auto ostettiin myöhemmin Riikaan suoraan Kremlin talleilta, ja museossa se on esillä täsmälleen siinä ruttuisessa ja kolaroidussa kunnossa, johon pääsihteeri sen jätti. Brežnev-vahanukke istuu tuijottamassa tyhjyyteen ratin takana. Sama ilme kuin viimeiset vuodet Punaisen torin laidalla sotilaparaatia tuijottaessa tietämättä enää kovin hyvin, että missä mennään.
Vieressä seisoo Josif Stalinin panssaroitu Packard Twelve (ja sen neuvostoliittolainen kopio ZIS-115). Auto painaa uskomattomat 7,5 tonnia, ja sen ikkunalasit ovat yli seitsemän senttimetriä paksut. Siis senttejä, ei millejä. Auto on konkreettinen muistutus Stalinin äärimmäisestä vainoharhaisuudesta: diktaattori ei koskaan matkustanut autossa yksin, vaan mukana oli aina turvamiehiä, ja auton reittejä muutettiin minuuttia ennen lähtöä. Niiden osalta ei ollut viisivuotissuunnitelmaa.
Kun Latvia rakensi Fordin autoja
Monelle suomalaiselle on yllätys, kuinka monipuolinen ja rikas Latvian oma autoteollisuuden historia on. No on se yllätys monelle muunmaalaisellekin. Riika ei ollut pelkkä itäautojen loppusijoituspaikka, vaan itsenäisyyden aikana 1930-luvulla se oli Baltian autoteollisuuden kruununjalokivi.
Vuosina 1937–1940 Riiassa toimi Ford-Vairogs-autotehdas, joka valmisti lisenssillä Ford-henkilöautoja ja -kuorma-autoja. Tehdas sai alkunsa suoraan sopimuksesta Ford Motor Companyn kanssa. Riian kaduilla vilisi moderneja, Latviassa koottuja Ford-Vairogs V8 Standard -malleja sekä pienempiä Ford 10 Junior de Luxe -autoja. Tuotanto oli laadukasta ja autot erittäin suosittuja, kunnes Neuvostoliiton miehitys vuonna 1940 kansallisti tehtaan ja lopetti yhteistyön jenkkijätin kanssa pysyvästi. Latvialainen laatupoikkeamakin saatiin tiputettua kommunistisen yhteiskunnan standardeihin. Museossa nämä harvinaiset latvialaiset Fordit ovat ansaitusti kunniapaikalla.
Teollisuusperintö jatkui myöhemmin neuvostoaikana RAF-pakettiautoilla (Rīgas Autobusu Fabrika), joiden valmistamat ambulanssit ja pikkubussit hallitsivat koko Neuvostoliiton katuja, sekä tietenkin niillä kuuluisilla Riika-mopoilla (Riga), joita Sarkanā Zvaigzne -tehdas suolsi miljoonia kappaleita kansankunnan tarpeisiin. Molemmissa oli sähköt, jotka toimivat lähinnä kuun asennon mukaan.
Vanhojen harrastajien keskuudessa elää sanonta, että Riika-mopo ei ollut kulkuväline, vaan asennekasvatuslaite ja kuntoiluväline. Se opetti omistajalleen mekaanista nöyryyttä, itäblokin sähkötekniikan saloja ja ennen kaikkea kestävyysurheilua.
Riika-mopojen K35- tai K60-kaasuttimissa ei useinkaan ollut perinteistä ryyppyläppää. Sen sijaan niissä oli tulvikenappi, jota painamalla kaasuttimen kohokammio upotettiin tarkoituksella bensaan, kunnes polttoainetta alkoi kirjaimellisesti valua yli pitkin moottorin kylkiä ja kuljettajan kenkiä. Teoriassa tämän piti rikastaa seos käynnistystä varten. Käytännössä mopo oli tämän rituaalin jälkeen joko täysin kuiva tai niin pahasti kastunut, että sytytystulppaa sai kuivata sytkärillä tien pientareella puoli tuntia.
Monissa vanhemmissa malleissa ei ollut lainkaan käynnistyspoljinta, vaan ne olivat poljinmopoja. Jos mopo ei suostunut käynnistymään – mikä oli sääntö, ei poikkeus – kuljettajan piti laittaa mopo polkupyörävaihteelle, alkaa polkea hiki hatussa vauhtia ja päästää kytkin irti. Kun takarengas löi lukkoon hiekkatiellä, mopoilija yleensä lensi sarvien yli tai sai vähintäänkin pohjelihakset niin jumiin, ettei loppupäivänä tarvinnut kuntosalille haikailla.
Jos Riika-mopo jostain ihmeen syystä päätti herätä henkiin, sen käyntiääni oli mekaaninen, kilisevä ja koliseva. Kuten harrastajat usein toteavat, se pelottava metallinen kilinä moottorista ei tarkoita, että se on rikki. Se on ominaisuus ja merkki siitä, että kone käy.
Latvialle ja muille Baltian maille neuvostoajan kalusto ei ole pelkkää harmitonta nostalgiaa tai hassuja kuriositeetteja – se on muisto miehityksestä. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, näiden itäautojen symbolinen merkitys muuttui kertaheitolla. Ladoista, Volgista ja itäblokin kilpureista tuli monille Venäjän nykyisen imperialismin symboleita. Asettamalla Ukrainan tukilaput nimenomaan näiden autojen kylkeen museo tekee kantaaottavan siirron.
Hannu Lindell oli siis täysin oikeassa: kannatti lähteä "Riigaan motskareita ziigaan" jo puoli vuosisataa sitten. Ja autoja myös. Tänä päivänä tuo matka tarjoaa kuitenkin jotain vielä enemmän – aikamatkan historian uskomattomimpiin käänteisiin, joita mikään fiktio ei pystyisi voittamaan.
Benz Patent Motorwagen Nr.1
Star 3½ HP
F/N 1909 247-kuutiota
Näin toimii tasauspyörästö - läpinäkyvä kuori
Näin toimii vaihdelaatikko
Yllä Neuvosto-osilla korjattu BMW. Alla alkuperäinen...
Sama auto alkuperäisenä ja Neuvosto-versiona
Ilmajäähdytteinen V8 takana
Leonid ja Rolls-Royce
Sama RAF-kaikissa kuvissa - eri väritysvaihtoehtoja heijastettiin digitaalisesti pintaan kävijän valinnan mukaan
Keskiaika oli Riiassa leppoisaa aikaa – paitsi jos sai päähänsä ruveta pyhimykseksi. 1400-luvulla kaksi dominikaanimunkkia päätti, että paras tapa ansaita paikka taivaassa oli antaa muurata itsensä elävältä kirkon seinän sisään. Riian asukkaat pitivät tätä hienona ideana, tekivät työtä käskettyä ja syöttivät munkkeja pienen reiän kautta, kunnes seinän takaa ei enää kuulunut muuta kuin hiljaisuutta. Seisomapaikat olivat kuulemma kortilla.
Riika väittää kivenkovaan pystyttäneensä maailman historian ensimmäisen julkisen, koristellun joulukuusen vuonna 1510. Asialla ei kuitenkaan ollut mikään harras seurakunta, vaan Mustapäiden veljeskunta – eli rikkaiden, naimattomien ulkomaisten kauppiaiden ryyppy- ja bileseura. Äijät kantoivat kuusen torille, koristelivat sen paperikukilla, vetivät viikkokausia mallasjuomaa ja lopuksi – perinteitä kunnioittaen – polttivat koko hoidon valtavassa humalaisessa roviossa. Joulumieli oli käsinkosketeltava.
1600-luvulla ruotsalaiset tulivat ja valloittivat Riian. Siitä tuli hetkeksi koko Ruotsin valtakunnan suurin kaupunki – siis huomattavasti isompi ja vilkkaampi kuin nuhruinen Tukholma! Ruotsalaisilta jäi kaupunkiin Ruotsalainen portti (Zviedru vārti). Legenda kertoo, että muuan riikalaisneito rakastui ruotsalaiseen sotilaaseen, mikä oli ankarasti kiellettyä. Rangaistukseksi tyttö muurattiin (kyllä, taas muurattiin) portin seinän sisään. Huhujen mukaan portin kohdalla voi yhä keskiyöllä kuulla kuiskauksen: "Minä rakastan häntä...". Jos siellä siis kuuluu mekaanista kolinaa, se on joko aave tai joku säätää Riika-mopon sytytystä.
Riian vanhastakaupungista löytyy kuuluisa Jugend-talo, jonka katolla nököttää kaksi vihaisen näköistä mustaa kissaa kissatalo. Tarina on puhdasta suomalaista perkele-mä-teille-näytän-mentaliteettia: varakas latvialainen kauppias suuttui, kun häntä ei otettu saksalaisten hallitseman Suuren killan jäseneksi. Kostoksi mies rakennutti kiltataloa vastapäätä oman talonsa ja asensi katolle kissat siten, että niiden hännät olivat pystyssä ja persreiät osoittivat suoraan kiltalaisen herrasmiesklubin ikkunoihin. Riitaa puitiin oikeudessa asti, ennen kuin kissat suostuttiin kääntämään ympäri. (ks. kuvat!)
Tämä on vielä kova fakta kaikille farkkuliiveissä viihtyville motoristeille: maailman ensimmäisten niiteillä vahvistettujen farmarihousujen keksijä Jacob W. Davis (alkuaan Jākobs Jufess) oli kotoisin Riiasta! Hän muutti sieltä Yhdysvaltoihin, keksi ratkaisun repeileviin työhousuihin ja otti patentin nimiinsä yhdessä rahoittajansa Levi Straussin kanssa. Joten aina kun vedät jalkaasi klassiset Levikset, vedät jalkaasi palan Riian innovaatiohistoriaa.
Riian huikea jättimäinen keskustori (Centrāltirgus) puolestaan on rakennettu viidestä massiivisesta hallista, jotka ovat alkujaan Saksan armeijan ensimmäisen maailmansodan aikaisia Zeppelin-ilmalaivojen hangaareja 170 kilometrin päästä! Ne siirrettiin Kurzemen alueelta Riikaan 1920-luvulla. Siellä, missä ennen säilytettiin saksalaisia sota-aluksia, myydään nykyään hapankaalia, sianpotkaa, suolakurkkuja ja itäblokin työkaluja.
Kiva talo, ylhäällä privaatti terassi (alakuva)
Keskiaikaisen ravintolan keskiaikainen portsari
Perinteinen latvialainen morsian...?
Huomaa valomainos...
Paikallinen "Stockan kello" eli paikka, jonne sovittiin treffit.
Hra Oma Ajan treffit ilmeisesti päättyivät vähän huonosti?
Latviassakin osataan kauniisti yhdistää uutta ja vanhaa arkkitehtuuria, kuten Suomessakin...
Optista harhaa...
Suomen suurlähetystö. Poliisi on pysyväti paikalla seuraavan talon takia - se on Ukrainan suurlähetystö.
Pahamaineisista pahamaineisin - KGB:n talo kidutuskeskuksineen on nykyään museo.
Riikalaisia arkisissa askareissaan
Laivalla Tallinnaan
Ensin Pärnu
Kohti Riikaa - rannassa kulkeva pikkutie on erittäin suositeltava.
Latviassa ollaan, hyvä että ehtii edes kone lämmetä. Niin nopeasti sinne ajaa.
Näetkö tässä surullisen naaman?
Kiitokset: Tämän jutun valmistelussa TM:n ja VM:n legendaarinen toimittaja Alan Bridger oli suureksi avuksi.
Se aika oli ylipäätään eri galaksista - mennä nyt tekemään juttua Neuvostoliittoon varsin erikoisesta automuseosta tai sellaisen perustamisesta. Vuonna 1989 virallisesti avattu ja sittemmin täysin modernisoitu Riian moottorimuseo (Rīgas Motormuzejs) – on edelleen yksi Euroopan mykistävimmistä autokohteista. Eikä vähiten sellaisten salaisuuksien vuoksi, joista Lindellillä ei vierailunsa aikana ollut vielä harmainta aavistustakaan. Mutta nyt Riga kutsuu jälleen ziigailemaan!
Romukasasta Audin miljoona-auton pelastajaksi
Kun suomalaiset toimittajat pyörivät Riian Bikerniekin moottoriradalla ja paikallisen vanhojen ajoneuvojen klubin (AAK) tapahtumissa 70-luvun lopulla, kulissien takana muhi salapoliisitarina vailla vertaa.
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto oli takavarikoinut Saksasta sotasaaliiksi Auto Unionin (Audin edeltäjän) legendaarisia, V16-moottorisia "Hopeanuoli"-kilpa-autoja. Vuonna 1976 Latvian autoklubin puheenjohtaja Viktors Kulbergs sai vihjeen, että maailman ainoa säilynyt, vuoristokilpailuihin tehty 1938 Auto Union Type C/D V16 virui hylättynä Moskovan ZiL-autotehtaan romuvarastossa. Auto oli määrä leikata romuraudaksi vain parin päivän kuluttua.
Kulbergs onnistui pelastamaan historian havinaa tihkuvan rauta-annoksen, salakuljetti sen Latviaan kuorma-auton kyydissä ja piilotti sen Riikaan. Kun rautaesirippu kaatui, Audi sai tietää aarteen olemassaolosta. Vuonna 1995 solmittiin sopimus, jolla Riian moottorimuseo luovutti alkuperäisen auton takaisin Audin museoon Ingolstadtiin. Korvaukseksi Audi teetti Riikaan millintarkan, täysin toimivan replikan ja maksoi museolle niin tähtitieteellisen summan rahaa, että sillä rahoitettiin pitkälti koko museotoiminnan tulevaisuus ja tilojen loisto.
Kännisen Brežnevin Rolls-Royce ja Stalinin vainoharhat
Museon tunnetuin ja kuvatuin osio on sen niin kutsuttu "Kreml-kokoelma", joka tarjoilee synkkää ja ironista poliittista historiaa autojen muodossa.
Esillä on muun muassa Leonid Brežnevin vuoden 1966 Rolls-Royce Silver Shadow. Neuvostoliiton pääsihteeri tunnettiin intohimoisena luksusautojen keräilijänä ja holtittomana kuljettajana. Rautainen yhdistelmä. Vuonna 1980 Brežnev päätti lähteä humalassa ajelulle Moskovan kaduille, jolloin hän törmäsi Rolls-Roycellaan raskaaseen kuorma-autoon. Auto ostettiin myöhemmin Riikaan suoraan Kremlin talleilta, ja museossa se on esillä täsmälleen siinä ruttuisessa ja kolaroidussa kunnossa, johon pääsihteeri sen jätti. Brežnev-vahanukke istuu tuijottamassa tyhjyyteen ratin takana. Sama ilme kuin viimeiset vuodet Punaisen torin laidalla sotilaparaatia tuijottaessa tietämättä enää kovin hyvin, että missä mennään.
Vieressä seisoo Josif Stalinin panssaroitu Packard Twelve (ja sen neuvostoliittolainen kopio ZIS-115). Auto painaa uskomattomat 7,5 tonnia, ja sen ikkunalasit ovat yli seitsemän senttimetriä paksut. Siis senttejä, ei millejä. Auto on konkreettinen muistutus Stalinin äärimmäisestä vainoharhaisuudesta: diktaattori ei koskaan matkustanut autossa yksin, vaan mukana oli aina turvamiehiä, ja auton reittejä muutettiin minuuttia ennen lähtöä. Niiden osalta ei ollut viisivuotissuunnitelmaa.
Kun Latvia rakensi Fordin autoja
Monelle suomalaiselle on yllätys, kuinka monipuolinen ja rikas Latvian oma autoteollisuuden historia on. No on se yllätys monelle muunmaalaisellekin. Riika ei ollut pelkkä itäautojen loppusijoituspaikka, vaan itsenäisyyden aikana 1930-luvulla se oli Baltian autoteollisuuden kruununjalokivi.
Vuosina 1937–1940 Riiassa toimi Ford-Vairogs-autotehdas, joka valmisti lisenssillä Ford-henkilöautoja ja -kuorma-autoja. Tehdas sai alkunsa suoraan sopimuksesta Ford Motor Companyn kanssa. Riian kaduilla vilisi moderneja, Latviassa koottuja Ford-Vairogs V8 Standard -malleja sekä pienempiä Ford 10 Junior de Luxe -autoja. Tuotanto oli laadukasta ja autot erittäin suosittuja, kunnes Neuvostoliiton miehitys vuonna 1940 kansallisti tehtaan ja lopetti yhteistyön jenkkijätin kanssa pysyvästi. Latvialainen laatupoikkeamakin saatiin tiputettua kommunistisen yhteiskunnan standardeihin. Museossa nämä harvinaiset latvialaiset Fordit ovat ansaitusti kunniapaikalla.
Teollisuusperintö jatkui myöhemmin neuvostoaikana RAF-pakettiautoilla (Rīgas Autobusu Fabrika), joiden valmistamat ambulanssit ja pikkubussit hallitsivat koko Neuvostoliiton katuja, sekä tietenkin niillä kuuluisilla Riika-mopoilla (Riga), joita Sarkanā Zvaigzne -tehdas suolsi miljoonia kappaleita kansankunnan tarpeisiin. Molemmissa oli sähköt, jotka toimivat lähinnä kuun asennon mukaan.
Vanhojen harrastajien keskuudessa elää sanonta, että Riika-mopo ei ollut kulkuväline, vaan asennekasvatuslaite ja kuntoiluväline. Se opetti omistajalleen mekaanista nöyryyttä, itäblokin sähkötekniikan saloja ja ennen kaikkea kestävyysurheilua.
Riika-mopojen K35- tai K60-kaasuttimissa ei useinkaan ollut perinteistä ryyppyläppää. Sen sijaan niissä oli tulvikenappi, jota painamalla kaasuttimen kohokammio upotettiin tarkoituksella bensaan, kunnes polttoainetta alkoi kirjaimellisesti valua yli pitkin moottorin kylkiä ja kuljettajan kenkiä. Teoriassa tämän piti rikastaa seos käynnistystä varten. Käytännössä mopo oli tämän rituaalin jälkeen joko täysin kuiva tai niin pahasti kastunut, että sytytystulppaa sai kuivata sytkärillä tien pientareella puoli tuntia.
Monissa vanhemmissa malleissa ei ollut lainkaan käynnistyspoljinta, vaan ne olivat poljinmopoja. Jos mopo ei suostunut käynnistymään – mikä oli sääntö, ei poikkeus – kuljettajan piti laittaa mopo polkupyörävaihteelle, alkaa polkea hiki hatussa vauhtia ja päästää kytkin irti. Kun takarengas löi lukkoon hiekkatiellä, mopoilija yleensä lensi sarvien yli tai sai vähintäänkin pohjelihakset niin jumiin, ettei loppupäivänä tarvinnut kuntosalille haikailla.
Jos Riika-mopo jostain ihmeen syystä päätti herätä henkiin, sen käyntiääni oli mekaaninen, kilisevä ja koliseva. Kuten harrastajat usein toteavat, se pelottava metallinen kilinä moottorista ei tarkoita, että se on rikki. Se on ominaisuus ja merkki siitä, että kone käy.
Hra Oma Ajan edesmennyt isoveli vuokrasi aikoinaan Helsingissä edullisesti RAF-pakettiauton, mutta eihän se seuraavana aamuna enää käyntiin lähtenyt. RAF-2203 -pakettiauto kätkee taakseen sellaisia teknisiä ratkaisuja, että sen käynnistymättömyys edes hinaamalla ei ole mikään ihme. Kun yhdistetään Helsingin aamukosteus, itäblokin sähköosat ja painava pakettiauto, lopputulos on taattu.
Latvialle ja muille Baltian maille neuvostoajan kalusto ei ole pelkkää harmitonta nostalgiaa tai hassuja kuriositeetteja – se on muisto miehityksestä. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, näiden itäautojen symbolinen merkitys muuttui kertaheitolla. Ladoista, Volgista ja itäblokin kilpureista tuli monille Venäjän nykyisen imperialismin symboleita. Asettamalla Ukrainan tukilaput nimenomaan näiden autojen kylkeen museo tekee kantaaottavan siirron.
Hannu Lindell oli siis täysin oikeassa: kannatti lähteä "Riigaan motskareita ziigaan" jo puoli vuosisataa sitten. Ja autoja myös. Tänä päivänä tuo matka tarjoaa kuitenkin jotain vielä enemmän – aikamatkan historian uskomattomimpiin käänteisiin, joita mikään fiktio ei pystyisi voittamaan.
Benz Patent Motorwagen Nr.1
Star 3½ HP
F/N 1909 247-kuutiota
Näin toimii tasauspyörästö - läpinäkyvä kuori
Näin toimii vaihdelaatikko
Yllä Neuvosto-osilla korjattu BMW. Alla alkuperäinen...
Sama auto alkuperäisenä ja Neuvosto-versiona
Ilmajäähdytteinen V8 takana
Leonid ja Rolls-Royce
Sama RAF-kaikissa kuvissa - eri väritysvaihtoehtoja heijastettiin digitaalisesti pintaan kävijän valinnan mukaan
Riigaa ziigaan
Blogin ikiaisen tyylin mukaisesti nyt kerrotaan Riiasta jotain erilaista historiaa.
Keskiaika oli Riiassa leppoisaa aikaa – paitsi jos sai päähänsä ruveta pyhimykseksi. 1400-luvulla kaksi dominikaanimunkkia päätti, että paras tapa ansaita paikka taivaassa oli antaa muurata itsensä elävältä kirkon seinän sisään. Riian asukkaat pitivät tätä hienona ideana, tekivät työtä käskettyä ja syöttivät munkkeja pienen reiän kautta, kunnes seinän takaa ei enää kuulunut muuta kuin hiljaisuutta. Seisomapaikat olivat kuulemma kortilla.
Riika väittää kivenkovaan pystyttäneensä maailman historian ensimmäisen julkisen, koristellun joulukuusen vuonna 1510. Asialla ei kuitenkaan ollut mikään harras seurakunta, vaan Mustapäiden veljeskunta – eli rikkaiden, naimattomien ulkomaisten kauppiaiden ryyppy- ja bileseura. Äijät kantoivat kuusen torille, koristelivat sen paperikukilla, vetivät viikkokausia mallasjuomaa ja lopuksi – perinteitä kunnioittaen – polttivat koko hoidon valtavassa humalaisessa roviossa. Joulumieli oli käsinkosketeltava.
1600-luvulla ruotsalaiset tulivat ja valloittivat Riian. Siitä tuli hetkeksi koko Ruotsin valtakunnan suurin kaupunki – siis huomattavasti isompi ja vilkkaampi kuin nuhruinen Tukholma! Ruotsalaisilta jäi kaupunkiin Ruotsalainen portti (Zviedru vārti). Legenda kertoo, että muuan riikalaisneito rakastui ruotsalaiseen sotilaaseen, mikä oli ankarasti kiellettyä. Rangaistukseksi tyttö muurattiin (kyllä, taas muurattiin) portin seinän sisään. Huhujen mukaan portin kohdalla voi yhä keskiyöllä kuulla kuiskauksen: "Minä rakastan häntä...". Jos siellä siis kuuluu mekaanista kolinaa, se on joko aave tai joku säätää Riika-mopon sytytystä.
Riian vanhastakaupungista löytyy kuuluisa Jugend-talo, jonka katolla nököttää kaksi vihaisen näköistä mustaa kissaa kissatalo. Tarina on puhdasta suomalaista perkele-mä-teille-näytän-mentaliteettia: varakas latvialainen kauppias suuttui, kun häntä ei otettu saksalaisten hallitseman Suuren killan jäseneksi. Kostoksi mies rakennutti kiltataloa vastapäätä oman talonsa ja asensi katolle kissat siten, että niiden hännät olivat pystyssä ja persreiät osoittivat suoraan kiltalaisen herrasmiesklubin ikkunoihin. Riitaa puitiin oikeudessa asti, ennen kuin kissat suostuttiin kääntämään ympäri. (ks. kuvat!)
Tämä on vielä kova fakta kaikille farkkuliiveissä viihtyville motoristeille: maailman ensimmäisten niiteillä vahvistettujen farmarihousujen keksijä Jacob W. Davis (alkuaan Jākobs Jufess) oli kotoisin Riiasta! Hän muutti sieltä Yhdysvaltoihin, keksi ratkaisun repeileviin työhousuihin ja otti patentin nimiinsä yhdessä rahoittajansa Levi Straussin kanssa. Joten aina kun vedät jalkaasi klassiset Levikset, vedät jalkaasi palan Riian innovaatiohistoriaa.
Riian huikea jättimäinen keskustori (Centrāltirgus) puolestaan on rakennettu viidestä massiivisesta hallista, jotka ovat alkujaan Saksan armeijan ensimmäisen maailmansodan aikaisia Zeppelin-ilmalaivojen hangaareja 170 kilometrin päästä! Ne siirrettiin Kurzemen alueelta Riikaan 1920-luvulla. Siellä, missä ennen säilytettiin saksalaisia sota-aluksia, myydään nykyään hapankaalia, sianpotkaa, suolakurkkuja ja itäblokin työkaluja.
Kiva talo, ylhäällä privaatti terassi (alakuva)
Keskiaikaisen ravintolan keskiaikainen portsari
Perinteinen latvialainen morsian...?
Huomaa valomainos...
Tästä se alkoi. Noin kaksi miljoonaa toisiaan kädestä kiinni pitävää ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Kyseisenä päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun natsi-Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen. Baltian ketju (joskus myös Vapauden ketju) oli 23. elokuuta 1989 tapahtunut mielenosoitus Baltian maiden itsenäisyyden palauttamisen puolesta.
Paikallinen "Stockan kello" eli paikka, jonne sovittiin treffit.
Hra Oma Ajan treffit ilmeisesti päättyivät vähän huonosti?
Jos ei voi syödä sämpylää, se ei ole ongelma - hampurilaisen voi ympäröidä sämpylän sijasta salaatilla. Tämä tapahtui useammassakin paikassa.
Latviassakin osataan kauniisti yhdistää uutta ja vanhaa arkkitehtuuria, kuten Suomessakin...
Optista harhaa...
Suomen suurlähetystö. Poliisi on pysyväti paikalla seuraavan talon takia - se on Ukrainan suurlähetystö.
Pahamaineisista pahamaineisin - KGB:n talo kidutuskeskuksineen on nykyään museo.
Riikalaisia arkisissa askareissaan
Omaa aikaa Riiassa
Laivalla Tallinnaan
Ensin Pärnu
Kohti Riikaa - rannassa kulkeva pikkutie on erittäin suositeltava.
Latviassa ollaan, hyvä että ehtii edes kone lämmetä. Niin nopeasti sinne ajaa.
Näetkö tässä surullisen naaman?
______________
(Jos haluat seurata tätä blogia, niin blogit.fi on siihen kätevä - kirjaudu sinne ja klikkaa tämän blogin kohdalla "Seuraa": https://www.blogit.fi/oma-aika )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti