tiistai 21. helmikuuta 2017

Kevättä valmistellessa...


Kevät on ihan kohta täällä eikä oikein muutakaan juttua ole mielessä eikä reissuja vielä voi tehdä, niin olkoon tämä pieni täytejuttu kevääseen valmistautumisesta. Ovatko kaikilla pyörät valmiina uuteen kauteen ja uusiin ilometreihin?


Syksy päättyi Viivi II:n osalta käyntihäiriöihin. Ikiluotettava ja pomminvarma CX sammui kesken ajon. Autoliiton hinausauto vei sen Prätkäpajaan. Siellä se käynnistyi seuraavana aamuna, mutta jonkun ajan päästä lämpimänä se alkoi kiukutella eri tavoin. Prätkäpaja sanoi suoraan, että vikaan liittyvät osat vaativat koneen irrottamisen ja koska siellä tiedetään pienoiset talousvaikeutemme, sanoivat sen tulevan vähän kalliiksi Viivin ja Hra Oma Ajan varoihin nähden, eli jos olisi tiedossa joku kaveri, joka voisi sen tehdä, niin varmaan kannattaisi kysyä. 


Onneksi tuttavapiiriin kuuluu Suomen Mr CX, tunnetun Tuumaustauko-blogin pitäjä, joka halusi auttaa ja saada talveksi jotain puuhaa. Ajamalla se tietenkin piti huoltoon viedä - eikä se mennyt ihan ilman haasteita. Uskomattoman huolellisen huollon voi lukea Tuumaustauosta, jos osaa puhua tekniikkaa: Osa 1, osa 2, osa 3 ja osa 4.  Siellä se valmiina nyt Ylöjärvellä tallin nurkassa odottelee, että suola lähtee tieltä ja se pääsee takaisin kotiin.

"Oli Prätkäpajan puolesta venatkin säädetty niin hyvin, ettei yksikään cxsistäni ole käynyt noin tasaiseen ilmaan tikityksiä. En oikein keksi mitä siinä voisi enää huoltaa. Kaikki pelaa hyvin." Tämä oli CX-gurun vastaus, kun Hra Oma Aika kaiken jälkeen kysyi, että eikö voisi vielä huoltaa jotakin... CX-gurukin alkoi puhua Hra Oma Ajalle kuten Prätkäpaja, että hänen epäilemiään vikoja eivät mekaanikot osaa korjata, pitäisi olla psykologeja... Mekaanikot eivät millään usko, kun Hra Oma Aika epäilee, että prätkät ovat rikki tai ainakin hajoavat ihan kohta!


[Hra Oma Ajan huomautus: Olen Prätkäpajalla myös monasti huomauttanut ja vaatinut korjauksia, koska pakoputkista tulee hiukan eritavoin pakokaasua. Kun kymmenennen kerran Prätkäpaja oli kaikki säädöt zekannut ja vakuutti, että ovat tismalleen kohdillaan ja että kyse on putkista ja ne yhdistävästä H-palasta ja ettei asialla ole mitään merkitystä, olen hiljalleen melkein alkanut uskoa, että tuo on ehjä.Tuohon pitäisi kyllä saada valkosivurenkaat. Kulkisi paljon paremmin sitten...]


Wagner toimi edelliskauden hyvin eli noin 40 000 kilometriä eli 40 miljoonaa ilometriä, mutta syystalvimasennuksessaan Hra Oma Aika keksi, että Wagnerista hajoaa kohta vaihdelaatikko, koska ykkönen on joskus jäykkä ja joskus ei. BMW-guru Reijo Myllymaa sanoi, että noissa on niin vahva vaihdelaatikko, etteivät ne yleensä hajoa, että niissä on korkeintaan ehkä laakerisyöpä. Sen sanan kuultuaan Hra Oma Aika lähetti Wagnerin välittömästi vaihdelaatikkoremonttiin, koska siinä varmasti on laakerisyöpä. 

Onneksi VVM-järjesti kuljetuksen Hämeenlinnaan. Ensimmäiset ilometrit Hra Oma Aika sentään ehti ajaa ennen Wagnerin siirtymistä kuljetukseen. Wagner käynnistyi talven jäljiltä kivuttomasti, vaikkei sillekään tehty talviksi muita huoltotoimia kuin sammutettiin moottori.

Dolly? Viivi keksi ihan kesken muiden menojen, että nyt pitää koukata katsomaan Dollya. 

Dolly lähti käyntiin heti ja kävi nätisti. Kaikki tuntui toimivan hienosti. Mutta se oli pölyinen! Se piti pestä. 

Päällä olleet vaatteet eivät ehkä olleet ihan sopivimmat pesuvaatteiksi... ja sitten uudelle nahkahameelle roiskuikin pesuvettä ja piti vaihtaa hame. Ainoa autossa ollut varahame oli lyhyt nahkahame. Siis todella lyhyt. Kun siellä tallissa liikkui muitakin, niin pesu ehkä hiukan herätti huomiota... No, niinhän tämän bloginkin varsinaisen tarkoituksen lisäksi yksi tarkoitus on tuoda iloa ja hyväntuulisuutta kaikille...  

Dolly on on ihan valmis kevääseen ja niin on Viivikin!






Pieni koeajokin oli kiva tehdä

Tuolta se kevät tulee, mutta Dolly on pölyinen...




Pesuvettä uudelle hameelle eli hameen vaihto...

Pikkuisen lyhyt tämä ainoa autossa ollut vaihtohame...



...mutta puhdasta tulee!
.  .  .  .  



sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Huimat päät

Otto Brandt Oy tunnetaan nykyään kaiketi eniten Hondan maahantuojana, vaikka se on aina myynyt kaikenlaista liikkuvaa suksista alkaen. Ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen, että jonkun yrityksen 111-vuotishistoriikki voisi olla mukaansa tempaava kuin hyvä romaani, mutta Terho Puustisen kirjoittama Otto Brandtin historiikki onkin seikkailutarina ihmisistä. 

Huimat päät. Nimi on kuvaava - se kertoo ihmisistä ja nimenomaan ihmisistä, ajasta, moottoripyöristä, autoista ja kaikesta muusta. Se kertoo myös tunteista, aloittamisesta ja luopumisesta. Se kertoo myös Suomen historiasta ja elämästä - elävää historiaa, jota ei historiankirjoista löydä. 


Oma Aika -blogilla oli tilaisuus ja kutsu osallistua kirjan julkaisutilaisuuteen MP17-moottoripyörämessujen yhteydessä. Hra Oma Ajalla oli myös tilaisuus hieman keskustella Stefanie Brandt-Tallqvistin kanssa, joka vuorollaan ottaa vastuun tarinan jatkamisesta. Hän on ollut paljon esillä myös moottoripyöräveron kaatamisessa - älykäs ja moottoripyöriin intohimoisesti suhtautuva nainen elää selkeästi joka solullaan prätkämaailmassa. 

Hyvin kirjoitettu kirja tempaa lukijansa mukaan heti ensisivulta - Otto Brandtin omistaja ja vetäjä Stefan Brandt sairastuu syöpään ja nuorehko tytär Stefanie astuu mukaan vuorollaan vetovastuuseen - onko hän valmis? Miltä tuntuu, kun isä sanoo, ettet ole vielä valmis, ja itse koet olevasi?


Sen jälkeen ollaankin yli sadan vuoden takana. Yrittäjä yrittää, epäonnistuu, yrittää uudelleen, ja yrittää vielä kolmannen kerran, kunnes on yritys, joka kestää sisällissodan ja maailmansodat ja öljykriisit. Kun tarinaa kerrotaan ihmisten kautta, siitä muodostuu seikkailu - vahvasti elämänmakuinen tarina eikä tylsä historiikki joidenkin talouslukujen kautta. Yritys on korkeintaan kolmannen kastin sivuhenkilö, mikä onkin oikein, koska eihän yritys ole oikeastaan kuin siinä olevat ihmiset. Ihmiset onnistuvat, ihmiset epäonnistuvat, ihmiset ovat innostuneita, ihmiset ovat erimielisiä. 

Moottoripyörät ovat olleet ihmisten intohimona siitä asti kun ne on keksitty - eivät vain kauppatavarana. Intohimo, jääräpäisyys ja riskienotto tunteen takia tuovat tarinaan - no, intohimoa. Kirjassa esiintyvät aina kaikki aikakautensa pelit ja vehkeet - Wanderer, Harley-Davidson, Rudge, Norton, Royal Enfield, BMW,... 

Hauskaakin on - esimerkiksi kun Otto Brandt senior ottaa osaa ensimmäiseen autokilpailuun. Kisassa on kaksi autoa, herra Brandt senior sijoittuu kisassa upeasti toiseksi... autourheilu päättyikin siihen hänen osaltaan. Otto junior sen sijaan tykkäsi enemmän kaksipyöräisistä, moottorilla ja ilman, ja menestyikin hyvin kilpakuskina. Mutta miten käy, kun juniorin ajatukset eivät enää käy yksiin seniorin kanssa... Tämä asetelma tulee eteen sukupolvi sukupolven jälkeen. 

Maahantuotu merkki toisensa jälkeen vaihtuu, kun uudet merkit jyräävät vanhentuneet alleen. Ensin vanhentuvat jenkit brittien innovaatioiden alle, moni eurooppalainen merkkikin katoaa ja on vaikea löytää nopeaa ja luotettavaa myytävää - kunnes... "joku luki lehdestä, että japanilainen Honda oli voittanut Mansaarten TT-ajot, maailman arvostetuimman ja vaikeimpiin kuuluvan maantieajon. Japanilainen. Mitä helvettiä. Mikä Honda?"

Loppu onkin historiaa, niin Suomessa kuin maailmallakin. Otto Brandtista tuli Euroopan ensimmäinen Honda-maahantuoja.


Myymälässä joskus 70-luvun lopulla - edessä Monkey, taustalla tehdään kauppaa CX:stä. Sivuilla muita legendoja kuten CB-sarjan Foureja ja Dax.


Yksi Otto Brandtin kaikkien aikojen menestyksiä oli Monkey - sellaisen Viivikin osti ja ei koskaan siitä luopunut (kuvassa)


Nuoruudella on vain vähän tekemistä ikävuosien kanssa. 
Nuoruus on mielentila.
- Soichiro Honda